keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Peter Franzén: Samoilla silmillä



Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammen äänikirja, 2013
5 cd-levyä, kesto n. 5 h 24 min
Kuunneltu: 15.1.2018
Mistä: kirjastosta


En ole oppinut äänikirjojen ystäväksi, mutta ajattelin taas yrittää. Haluan lukiessani imeä jokaisen lauseen ja sanan itseeni, mutta äänikirjojen kohdalla tämä on ollut ongelma. Väistämättä tulee hetki jolloin osa tekstistä menee syystä tai toisesta ohi, keskittymiskyky herpaantuu ja ajatus harhailee. Painetussa kirjassa on helppo palata taaksepäin, äänikirjassa se ei suju niin helposti. On pakko antaa mennä ja keskittyä tarinan päälinjoihin. Onneksi kokeiluuni löytyi Peter Franzénin Samoilla silmillä, miehen itsensä lukemana.

14-vuotias Pete elää ihan tavallista teinipojan elämää, kulkee kavereiden kanssa, katselee tyttöjä ja kokeilee rajojaan. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, mutta onneksi mummo ja pappa ovat tukena. He käyvät auttamassa Peteä ja pikkusisko Suvia silloin kun äiti on poissa, tuovat ruokaa ja pitävät heitä silmällä. Onneksi väkivallan uhka ei enää painosta arkea sillä isäpuoli Pertti asuu muualla. Nyt nyrkit heiluvat treeneissä sillä nyrkkeilystä on tullut tärkeä osa Peten ja hänen kaverinsa Pekan elämää.

     "Pam, pam, pam... Ai of te taigör...!" raikuu kolkossa pukuhuoneessa, jossa tunnen olevani kuin kotonani. Missään muualla en ole näin onnellinen ja täysi. Jore ottaa minun ja Pekan ranteista kiinni ja nostaa meidät puupenkille ja pitää käsiämme kohotettuina ilmaan kuin voittajilla kehässä.

Muistelen, että Peten aiemmista vaiheista kertovassa Tumman veden päällä -kirjassa Pete olisi ollut ainoana kertojana, mutta tässä jatko-osassa ääneen pääsevät myös Peten äiti Eeva sekä isäpuoli Pertti. Ensin kertojaratkaisu oudoksutti, mutta se täydensi tarinan kokonaiseksi. Roolit myös kääntyvät hieman päälaelleen, Eeva elää villimpää vaihetta opiskelijarientoineen kun taas Pertti kokee kylmän herätyksen ja joutuu katsomaan itseään kriittisesti peilistä.

Pidin valtavasti teini-ikäisestä Petestä. Äidin neuvot ja Petelle kovin läheisen papan auktoriteetti ovat vahvasti läsnä, mutta silti mieli ja teot hamuavat jo lapsuudesta aikuisuuden puolelle. Vaikka välillä tulee tehtyä typeryyksiä on päällimmäisenä huoli siitä, että tuottaa äidille tai papalle pettymyksen. Huolet ja murheet kuitenkin helpottavat kun pääsee pelaamaan mummon kanssa myllyä tai juttelemaan papan kanssa saunan lauteilla. Myös Peten suhtautumisessa siskoonsa Suviin sekä isoon tyttöön Tupuun oli jotakin hellyyttävää, siinä vuorotteli ärsytys, huolehtiminen, arkuus, ihastus, suojelunhalu, rohkeus ja uteliaisuus, siihen tuntui kiteytyvän koko teini-iän olemus.

Franzén on juuri oikea henkilö lukemaan kirjansa, hänen ääntään ja Kemin seudun murretta on miellyttävä ja sujuva kuunnella. Peten perheen vaiheet saavat vuoroin riemastumaan, rauhoittumaan ja herkistymään. Kirja on tulvillaan lämpöä, välittämistä sekä välitöntä, minulle omaa ja tuttua pohjoisen eloa ja oloa. Hymyilin itsekseni moneen otteeseen kirjaa kuunnellessani. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää kaverusten ilonpitoa, ihastumisia tai treenihien ja nyrkkeilyhanskojen hajua vaan tarinassa on myös synkempiä sävyjä kuten itsetuhoisuutta ja rikkonaisia perheitä.
 
Franzénin lapsikertoja, pikku Pete, oli edellisessä osassa todella uskottava, nyt Franzén astui onnistuneesti niin teini-ikäisen pojan, aikuisen miehen kuin vielä naisenkin saappaisiin. Minkälainen mahtaisi olla aikuinen Pete? Tapaisin erittäin mielelläni hänet kolmannenkin kerran.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Joskus määki hengitän aivan hilijaa talavela ja toivon, ettei kukkaan arvais, että mää oon siinä", minä sanon ja haukkaan ranskanleivästä, jonka päälle äiti on laittanut paksun lauantaimakkarasiivun ja paprikaa, ja niiden mukana nielaisen viimeiset sanani.
 
 Sekä:

Tupun silmät kimaltelevat niin kuin Kemijoki pimeällä, kun veteen heijastuu vastarannan valoja.
 
(Sitaatit piti hakea äänikirjan sijaan pokkarista, tulipahan kirjoitettua oikein.)

Helmet-lukuhaaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Tarinan lomassa vilisee vähän väliä nostalgisia viitteitä ajan ilmiöihin, Eye of the Tiger pauhaa moneen kertaan kirjan sivuilla (ja päässäni), on Kissin Lick it upia, Wham!in hiustyyliä, Dingoa, W.A.S.P.ia, Samantha Foxin julistetta, Bon Jovia jne...

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
231 sivua
Luettu: 11.1.2018
Mistä: kirjablogiystävältä


Selja Ahava on yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Luin Eksyneen muistikirjan aeb (aikaan ennen blogia) ja muistelen pitäneeni siitä kovasti, Taivaalta tippuvat asiat oli uskomattoman upea, joten Ennen kuin mieheni katoaa piti laittaa luettavien listalle.

Pariskunnan arkinen hetki keittiönpöydän ääressä muuttuu kuin absurdiksi näytelmäksi kun mies kertoo vaimolleen, että hän on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Ääneen lausutun tunnustuksen jälkeen kaikki muuttuu, pala palalta. Vaimo epäilee miestään, itseään, kaikkea yhdessä koettua, miettii mennyttä ja tulevaa. Miten näin iso asia on jäänyt huomaamatta? Mitä nyt tapahtuu? Voisiko mies olla nainen vain silloin tällöin, ihan vain vähäsen, muilta piilossa? Rinnalla kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, siitä miten hän kuvitteli löytäneensä Intian, mutta olikin kokonaisen maanosan verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta. 

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole romaani vaan Ahavan omakohtainen tarina siitä mitä tapahtuu kun puoliso tunnustaa elävänsä väärässä kehossa, kun parisuhteeseen ilmestyy yhtäkkiä vieras nainen. Tieto siitä, että tarina on ainakin pääpiirteittäin tosi teki lukemisen ajoittain haastavaksi. Ahava nimittäin kuvaa paljastuksen jälkeisiä hetkiä ja naisen tunteita niin vahvasti, että välissä tuntuu kuin tirkistelisin toisen elämää, lukisin hänen päiväkirjaansa ja pääsisin liian lähelle. Vaikka taitto on ilmavaa ja virkkeet lyhyitä on tunnelma todella tiivis, teksti tihkuu tunnetta ja on pakahduttavan, ylitsevyöryävän täyttä. Naisen tuska kasvaa, yltyy kuin huudoksi, hänen hämmennyksensä lisääntyy sivu sivulta, tihkuu rivien välistä ja tunnen, että minäkin eksyn.

     Mitä miehestäni jäi? Keskeneräinen jousipyssy, niistämisen törähdys, ääni puhelimessa, satunnainen leuan liikahdus. Niin vähän, tuskin mitään. Muistini on täynnä kuvia, joista hän puuttuu.

Kolumbuksen osuus tarinaan on perusteltu ja ymmärrettävä. Sekä naisen että Kolumbuksen elämää ovat määrittäneet virheolettamat. Nainen on ollut väärässä puolisonsa sukupuolen verran, Kolumbus taas kokonaisen maanosan verran. Kolumbuksen virhe on on ehkä mittaluokaltaan suurempi, mutta molemmilla virheillä on valtava vaikutus. Naisen puolisoa ja Kolumbusta yhdistää löytöretki. Puoliso tutkii itseään, uutta, viimein pintaan asti päässyttä sukupuoltaan ja identiteettiään kun taas Kolumbus etsii ja kartoittaa uutta mannerta ja sen ihmisiä. Kaikki kolme, niin pariskunnan molemmat osapuolet kuin Kolumbuskin piirtävät karttaa, kuka itsestään, puolisostaan tai merestä ja maanosista.

Kolumbuksen vaiheet veivät mukanaan vain hetkellisesti ja huomasin odottavani malttamattomana paluuta naisen kertomukseen. Pariskunnan tarina itsessään olisi kantanut kirjan alusta loppuun, mutta tässä tapauksessa on vaikea mennä sanomaan, että olisitpa jättänyt tämän tai tämän pois. Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole.

Sekä:

On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia: ennen ja sen jälkeen.


Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Tässä tapauksessa uusi nainen miehen kuorista.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla



Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla
(Iijoki #12)
Gummerus, 1982
672 sivua
Luettu: 6.1.2018
Mistä: lahja


Edellinen lukemani Päätalo, Nälkämäki, oli pieni hyppäys pois varsinaisesta Iijoki-sarjasta, nyt on aika palata takaisin varsinaiselle reitille ja sarjan 12. osan pariin.

Ennen lähes viisivuotiseksi venyneen sotaväkiaikansa päättymistä Kalle kihlautuu ja avioituu kirjekaverinsa Lainan kanssa sekä hoitaa sijoitusyksikkönsä Siiranmäen vankileirin talouspuolta aina leirin siirtämisestä Kannakselta Ihakselan parakkikylään ja leirin purkamiseen asti. Taivalkosken Jokijärvi ja lapsuudenkoti jäävät taakse kun Kalle reppuineen siirtyy Tampereen kupeessa sijaitsevaan Messukylään. Armeijan jälkeinen elämä asumisjärjestelyineen ei kuitenkaan ole ihan sitä mistä Kalle on itsekseen haaveillut.

     Ja minullahan oli nyt oma perhe! Ei tosin vielä muuta kuin vaimo, mutta joka tapauksessa siteeni kotiin ja kotiväkeeni olivat katkeamassa. Oli tullut aika, lopultakin, että saisin nousta omille jaloilleni, opetella elämään vaimokseni vihityn, mutta tosiasiassa minulle vielä varsin vieraan naisen kanssa samana kattilakuntana. Enpä ollut ennen sotia osannut kuvitella, että joutuisin aloittamaan oman perhe-elämäni aikana, jolloin koko Suomi on hävittyjen sotien jälkeen sekasortoisessa tilanteessa! Itsekään en ollut enää terve mies. Olin haavoittumisteni seurauksena pudonnut B2-luokkaan, eli olin lievästi invalidi.

Päätalo kuvaa taitavasti murroksessa elävän Suomen tilaa, armeijan arkea ja sitä kaaosta, jossa suomalaiset elävät kun sota Neuvostoliittoa vastaan on lopussa ja kun vastassa on uusi vihollinen, entiset aseveljet eli saksalaiset. Evakkoon on jouduttu kuka minnekin, perheet ovat hajallaan eikä evakosta palatessa ole varmuutta onko lainkaan kotia johon palata. Kaikesta on pula, kaikki on aloitettava alusta. Armeijassa tehdään edelleen mitä käsketään, vaikka osa tehtävistä turhauttaa ja byrokratian pyörien tai ainakin ylempien käskyttäjien mielivallan alle on helppo pyörähtää. Lopulta kiltin ja kuuliaisen Kallenkin kamelinselkä katkeaa kun hän puolikuolleena väsymyksestä saa tarpeekseen ja jättää kenttäkeittiön toimittamisen puolitiehen.

Myös Kallen avioliitto tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. Lähes puolitutut päätyvät solmimaan avioliiton kirjeenvaihdon sekä ehkä muutaman tapaamisen perusteella ja opettelevat tuntemaan toisensa vasta papin aamenen jälkeen. Olisi kiinnostava tietää kuinka paljon tällaisia nopeita avioliittoja solmittiin, kuinka moni niistä oli onnellisia liittoja ja kuinka moni päättyi eroon.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, mutta tarina ei etene niin sujuvasti kuin aiemmat osat. Kirjan suurin ongelma liittyy alussa mainitsemaani Nälkämäki-kirjaan, joka ajoittuu Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla -kirjojen väliin olematta kuitenkaan osa sarjaa (Nälkämäki on julkaistu vuonna 1967 ennen kuin Päätalo on aloittanut Iijoki-sarjaansa, kirjan päähenkilö on Päätalon itsensä sijaan nimetty Matti Liekoksi). Nälkämäki tuntuu sekoittaneen Päätalon ajankuvauksen ja kerronnan rytmin, hän joutuu selittämään, hyppimään ja kertaamaan asioita ja välillä hän lainaa pitkät pätkät Nälkämäkeä (tästä syystä aiemmin mainitsemani surkuhupaisa kenttäkeittiön luovutuskin tulee luettua uudelleen). Välillä tuntuu, että Päätalolla on ollut hankaluuksia sovittaa nämä teokset omiksi itsenäisiksi kirjoiksi. Olisi voinut olla parempi jättää Nälkämäki lukematta, mutta toisaalta siinä oli niin paljon tapahtumia, joita lukematta olisi Tammerkosken sillalla saattanut tuntua entistäkin sekavammalta. Toivottavasti seuraava osa etenee selkeämmin. Sekavuudesta ja harppomisesta huolimatta pidin kirjasta paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivotaan että saahaan vielä maalimassa kunnon vaatekerta päällemmä ja syyvä röyhtäillä asti!


- - -


Päätin osallistua ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on 50 eri aihealuetta ja lukuaikaa vuosi. Katsotaan kuinka monta kohtaa saan täytettyä. Tammerkosken sillalla -kirjan laitan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kooste kirjavuodesta 2017



Mietin teenkö ollenkaan koostetta viime vuoden luetuista, mutta tästä on tullut jo tapa ja on kiva pistää kirjavuosi pakettiin ennen uuden alkua. Puhumattakaan siitä, että listojen tekeminen on hauskaa. Tässä kirjavuoden 2017 lukuja:

  • 39 luettua kirjaa. Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa, en edes muista milloin olisin lukenut määrällisesti näin vähän kirjoja. Aikaa on mennyt muuhun kuin lukemiseen, mutta vuodelle 2018 aion järjestää enemmän aikaa lukemiselle. Lukeminen on kuitenkin henkireikäni ja suoranaista terapiaa kiireisen arjen vastapainoksi.
  • 14184 sivua (Goodreadsin mukaan).
  • 12 kotimaista, 27 ulkomaista.
  • Miesten kirjoittamia 19, naisten kirjoittamia 21 (yhdessä kirjassa useampi tekijä).
  • Faktaa 5, fiktiota 33, siltä väliltä 2 (Kalle Päätalon Nälkämäki ja Antti Hyryn Uuni).
  • Kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: kirjastosta lainattuja 27, lahjakirjoja 3, kirjablogikaverilta saatuja 1, itse ostettuja 4, pyydettyjä arvostelukappaleita 1 ja ystävältä lainattuja 3.
  • Vuonna 2017 julkaistuja uutuuksia 8.
  • Minulle uusia, aiemmin lukemattomia kirjailijoita 17 (esimerkiksi Anthony Doerr, Andrew Michael Hurley, Siri Pettersen).
  • Perinteisiä kirjoja 37, e-kirjoja 2 sekä vaivainen yksi yritys kuunnella äänikirjaa (puhelin nakkasi pois kuuntelusta toistuvasti enkä enää päässyt hyppäämään kohtaan, johon jäin. Jatkoin perinteisenä kirjana).
  • Luin kaikki kirjat suomeksi.
  • En edelleenkään ole hyvä jättämään kirjoja kesken, mutta ainakin Johanna Holmströmin Sulje silmäs pienoinen jäi ainakin toistaiseksi kesken.

Osallistuin muutamaan lukuhaasteeseen. Suoritin Iin kirjaston kesän lukuhaasteen (5 kirjaa), Halloween-lukuhaasteen (2 kirjaa) ja marraskuun lukuhaasteen (1665 sivua). Kirjallinen maailmanvalloitus etenee todella hitaasti, vain 3 uutta maata tuli valloitettua (Zimbabwe, Viro, Saint Vincent ja Grenadiinit). Blogissani on keskeneräisille ja suoritetuille haasteille omat välilehtensä, sieltä löytyy tarkempaa tietoa haasteista.

Omista lukuprojekteista sain luettua loppuun lapsuudensuosikkini Viisikot. Stephen King-projektini eteni niin, että pääsin viimein lukemaan hänen uusimmat suomennetut kirjat tuoreeltaan. Mahtavaa! Projektini jatkuu, sillä olen lukenut suurimman osan Kingeistä aeb (aikaan ennen blogia). Haluan tuoda blogiini loputkin Kingin tuotannosta, ainakin suomennetut teokset, mutta myös todennäköisesti ne muutamat suomentamattomat romaanit. Suosikkikirjailijan kirjoja ei voi lukea liikaa ja onneksi Kingin tuotanto on sen verran laaja, että lukemista riittää.


Sitten kirjavuoden 2017 huippuhetkiin. Vuoden paras oli armoton ja upea Beth Lewisin Suden tie.

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/11/beth-lewis-suden-tie.html


Top 10 -listalle ylsi Lewisin kirjan lisäksi seuraavat (kuvat toimivat linkkeinä kirjojen arvioihin):

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/01/anthony-doerr-davidin-uni.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/05/siri-pettersen-odininlapsi.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/07/angela-sommer-bodenburg-pikku-vampyyri.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/07/neil-gaiman-coraline-varjojen-talossa.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/12/elina-rouhiainen-muistojenlukija.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/12/stephanie-garber-caraval-seka.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/10/stephen-king-mersumies.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/10/j-r-ward-koston-rakastaja.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2017/01/ransom-riggs-kolkko-kaupunki.html


Top 10 -listalle oli tunkua, monta upeaa kirjaa piti tiputtaa ulkopuolelle. Toivottavati myös alkanut kirjavuosi 2018 tuo mukanaan upeita lukuelämyksiä! En ole tehnyt mitään varsinaisia lupauksia uudelle kirjavuodelle, mutta aion kokeilla taas e- ja äänikirjoja (yksi on jo kuuntelussa) ja tavoitteena olisi lukea ainakin yksi kirja englanniksi. Ranskaksi lukemisesta haaveilen myös, mutta se olisi jo haastavampaa. Osaisiko joku vinkata jotain "helppoa" ja lyhyttä ranskankielistä kirjallisuutta?

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä



Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
- Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä
Minerva, 2010
301 sivua
Luettu: 30.12.2017
Mistä: kirjastosta


Aloitin tämän äänikirjana Yle Areenasta, mutta kun sivusto (tai puhelimeni) jostain syystä nakkasi minut useamman kerran pois kuuntelusta enkä päässyt siirtymään takaisin oikeaan kohtaan luovutin ja hain perinteisen painetun version kirjastosta. Olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä pitkällä aikavälillä, mutta pääsin viimein matkan päähän juuri ennen vuoden vaihtumista.

Rämön Intian matkan taustalla ei ole perinteinen kutkuttavaa jännitystä ja innostunutta suunnittelua pursuava matkakuume vaan idea matkaan lähdöstä on syntynyt surullisissa merkeissä, Rämön äidin kuoleman jälkitunnelmissa. Rämö päättää tehdä viimeisen yhteisen matkan äitinsä kanssa, viedä hieman äidin tuhkaa ja muutamia muistoesineitä Intian Varanasiin, missä kuolema on joka päivä läsnä ja ihmisten silmien edessä. Samalla voisi käydä tapaamassa Mumbaissa kansainvälisessä lukiossa opiskelevaa tytärtä. Suunnitelmana on lentää Delhiin, pyöräillä sieltä kuukauden aikana reilun 2 000 kilometrin matka Mumbaihin ja lentää takaisin kotiin.

    Mutta tuttuudestaan huolimatta Intia yllättää aina uudestaan, ja jokainen vierailu on omanlaisensa seikkailu elämänvirran käänteissä. Maallisen taivalluksen kirjo kauneuksineen ja kauheuksineen levittäytyy matkailijan eteen. Kärsimys ja äärimmäinen köyhyys eivät ole piilossa laitosten seinien sisällä, vaan ne tulevat arkisina vastaan kaupunkien kaduilla. Oma arvomaailma joutuu rajuun testiympäristöön.

Rämö esittelee pyöränsä selästä Intian monet kasvot. Lehmät kulkevat rauhassa pitkin kyliä, niiden lanta kerätään polttoaineeksi ja sadhut eli askeetikkomunkit hierovat sitä vartaloonsa. Tiellä saa kulkea välillä henkensä hädässä, pienempien oletetaan väistävän isompia, kuopat, hidasteet, mutkat ja pitkillä valoilla vastaan ajavat kulkuneuvot lisäävät vaarakerrointa. Teiden varsilla näkyy milloin slummeja milloin palatseja, apinoita ja tienvartta vessanaan pitäviä ihmisiä. Välillä Rämö ohittaa pitkälleen heittäytyviä tai pyörimällä tomussa eteneviä pyhiinvaeltajia, kaatuneita kuorma-autoja, ihmisillä tai tavaroilla äärimmilleen lastattuja kuormia ja perään lähteviä lapsilaumoja. Ehkä Intian runsaus tekee sen, että kirja on luettava pienissä pätkissä, niin että ehtii sisäistää ja sulattaa kaiken.

Rämö ei pelkästään dokumentoi omia kokemuksiaan vaan kertoo matkan lomassa Intiasta, sen uskonnoista, jumalista, väestöstä, historiasta ja tavoista erittäin kiinnostavasti. Paikoitellen Rämön tarinointi yltyy lähes saarnaamiseksi ja harhautuu hieman aiheesta, keskustellessaan tyttärensä koulukaverin kanssa Berlusconista hän itsekin huomaa asian. Suurimmaksi osaksi Rämön kerronta on todella sujuvaa ja miellyttävää. Välillä lentelee tuttuja kotimaisia ärräpäitä kun Rämön pitää päästellä rengasrikkojen tai muiden harmien aiheuttamia tunneryöppyjä ulos, myös Rämön huumori vilahtelee pitkin matkaa yllättävissäkin tilanteissa. Ärsyyntymisen ja ilon vastakohtana on myös käsinkosketeltava suru kun Rämö laskee äitinsä tuhkat juhlavassa seremoniassa jokeen.

Samoin kuin Rämön edellisessä Afrikkaan sijoittuvassa polkupyöräilykirjassa myös tässä oli valokuvien lisäksi Cira Almentin piirroksia. Varsinkin Almentin apinapiirrokset riemastuttivat pitkin matkaa (ja siitä syystä kaivoin pehmoleluapinan mukaan kirjan kuvaan).

     Hanuman kuuluu suosituimpien jumalien joukkoon. Hän on yksi Shivan inkarnaatioista, demoneja vastaan taisteleva soturi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös viisauden edistäminen. Hanuman on sitkeä ja uskollinen päämäärilleen. Hanumanin palvonta on yleistä vuoristoteillä, sillä apinajumalan erityisosaamiseen kuuluu matkaajien suojaaminen liikenneonnettomuksilta. Ennen kuin palaan satulaan, tervehdin apinajumalaa nostamalla yhteenliitetyt kädet kasvojen eteen.
 
En ole käynyt Intiassa, mutta kirjan luettuani jäin miettimään, että jos Intia tulee jo pelkästään kirjan sivuilla näin elävänä eteeni niin minkälainen elämys ja/tai kulttuurishokki Intia mahtaakaan olla oikeasti, paikan päällä elettynä ja koettuna?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pysähdyn investoimaan viisi rupiaa liikenneturvallisuuteeni ja viritän kukkanauhan kuorman päälle.
 

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija



Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
(Väki #1)
Tammi, 2017
387 sivua
Luettu: 26.11.2017
Mistä: kirjastosta


Muistojenlukija osui silmiini sattumalta kirjaston uutuushyllystä. Kiinnostava kansi lintuineen, erikoiselta vaikuttava nimi sekä takakansi vakuuttivat ja päätin tutustua tähän Väki-trilogian aloitusosaan.

     Sinkoiltuaan hetken ilman selkeää päämäärää linnut alkoivat kadota. Jotkut niistä lensivät kohti ikkunaa. Lasi ei pidätellyt niitä, vaan ne lävistivät sen niin kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Seinätkään eivät pysäyttäneet niiden lentoa. Ne yksinkertaisesti  kiisivät läpi pinnasta kuin pinnasta.
     Se johtui tietenkin siitä, etteivät ne olleet oikeita lintuja. Kiuru tiesi sen: hän ei ollut harhainen. Vain hiukan...
     Niin. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä.

16-vuotiaalla Kiurulla on erikoinen kyky, hän näkee ihmisten muistot näiden ympärillä lentävinä lintuina. Eräänä päivänä Kiurun viedessä edellään kulkevalta mieheltä muiston tämä kääntyykin yllättäen Kiurua kohti, selvästi tietäen mitä juuri tapahtui. Kiuru pakenee, mutta seuraavana yönä sama nuori mies on hänen unessa, syyttämässä muistonsa varastamisesta, vaatimassa Kiurua palauttamaan sen, kutsumassa häntä tapaamiseen. Uni ei jätä Kiurua rauhaan ja hän lähtee katsomaan onko hänen univieraansa näyttämässä paikassa ketään... Helsingin Vuosaaresta Kallahdenniemestä löytyy Shangri-La, sekalaisen seurueen valtaama paikka ja uusia ystäviä, unen tummasilmäinen nuori mies Dai, genderqueer Bollywood sekä porukan pomo Nelu. Myöhemmin joukkoon liittyy vielä Kiurun lapsuudenystävä Samuel. Heitä yhdistää kyvyt, mutta ne eivät ole vain kiva ajanviete, jolla viihdyttää kaveriporukkaa vaan myös vaarallinen magneetti, joka houkuttelee luokseen vääränlaisia ihmisiä.

Tartuin kirjaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja hyvä niin. Sain sukeltaa Rouhiaisen luomaan tarinaan, joka vei mukaansa täysillä. Yliluonnolliset kyvyt yhdistettynä suomalaiseen maisemaan ja muukalaisiin oli toimiva sekoitus. Kun mukana on vielä jännitystä ja uhkaa, joka saattaa iskeä yllättävästä suunnasta oli kirjaa vaikea jättää käsistä edes hetkeksi.

Minua häiritsi hieman tarinassa oleva kieliratkaisu. Bollywood puhuu englantia, mutta vain osa hänen repliikeistään on englanniksi, lähinnä erilaiset fraasit kuten deal with it, Dai / Come on, Birdie / fuck you too, Dai-pie, suuri osa Bollywoodin puheesta on kuitenkin kirjoitettu suomeksi. En tiedä olisiko ollut parempi, että kaikki Bollywoodin repliikit olisi käännetty englanniksi, tällaisena ratkaisu tuntui kuitenkin varsinkin aluksi kömpelöltä, mutta siihen tottui. Muuta moitittavaa tarinassa ei juuri ollut.

Muistojenlukija tuntuu tietyiltä osin tutulta, mutta samalla todella tuoreelta ja raikkaalta, kirjassa on myös kiinnostava henkilökattaus. Kiuru on onnistunut päähenkilö, ihan tavallisen oloinen tyttö, joka kipuilee kasvamisen ja tunteiden kanssa, rakastaa kirjoja ja lukemista (sekä ilmeisesti lukee kirjablogeja!) ja kaiken lisäksi hänen kykynsä on varsin kiinnostava. Dai on salaperäisyydessään ja juroudessaan myös kiinnostava, saa nähdä mitä hänestä vielä paljastuu. Pidin myös siitä miten Rouhiainen on linkittänyt henkilöitä ja asioita toisiinsa. Kiurun lintuina ilmenevä kyky yhdistyy hänen isänsä lintututkimuksiin, Kiurun äidin romanisuku puolestaan kytkeytyy Daihin, joka on Romanian romaneja.

Tarinassa on yliluonnollisuuden lisäksi sopivasti nykyajan ilmiöitä ja ongelmia, maahanmuuttajia, talonvaltausta, huumeita, rasismia ja kodittomuutta, mutta rinnalla kulkee myös nuoruuteen liittyvää kipuilua, ihastumisia, riitoja vanhempien kanssa, menetystä, pettymistä, pelkoa ja uusia alkuja. Samoin kuin Kingin Etsivä löytää -romaanissa myös tässä oli paljon lukemisen ja kirjojen ylistystä, kirjarakkautta.

Hän halusi pysähtyä tähän iltaan. Ahmia kaiken alusta loppuun yhdessä yössä niin kuin parhaat kirjat ja viettää sitten lempikohtien kanssa vuoden, monta vuotta.

Muistojenlukija on loistava aloitus trilogialle ja se sopii monen ikäiselle lukijalle. Rouhiainen jättää paljon auki esimerkiksi kykyjen ja Väen, tuon salaperäisen järjestön osalta. Syötti on nielaistu ja odotan seuraavaa osaa innolla. Täytynee pistää myös Rouhiaisen aiempi Susiraja-sarja mieleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuinka paljon muistoja yhteen ihmiseen saattoi mahtua?
  
Muistojenlukija vaikuttaa pikaisen googlettamisen perusteella herättäneen kovasti positiivista kirjapöhinää. Tässä linkkejä muiden lukukokemuksiin: Carry on reading, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kujerruksia, Luetaanko tämä?, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Neverendingly, Normandiani, Sivujen välissä, Sivutiellä, Teatterinna, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja.


- - -


Vielä yksi vuonna 2017 luettu kirja jäi odottamaan bloggaustaan (Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa) ja yksi kirja jäi hieman kesken (Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla). Oikein hyvää uutta vuotta blogini lukijoille!

perjantai 29. joulukuuta 2017

Kiitos HIM



Kävin eilen jättämässä jäähyväiset HIMille, joka on ollut suosikkibändini jo 20 vuotta, heti ensimmäisestä vuonna 1997 julkaistusta Greatest Lovesongs vol. 666 -albumista alkaen. Onneksi bändi toi Helldone-kiertueensa myös Ouluun Terminaali Areenalle ja sain ostettua liput keikalle. Pääsin katsomaan bändiä nyt neljättä ja viimeistä kertaa (ainahan voi toivoa comebackia, mutta en jaksa uskoa, että sitä tapahtuu).

Sävelet, sanat, ääni, karisma, taito, jokainen bändin jäsen yhdessä ja erikseen, kokonaisuus. Miten voimakas valta voi musiikilla olla? Miten paljon muistoja voi mahtua biiseihin? Miten jo ensimmäisistä sävelistä räjähtää kokonainen maailma auki, miten musiikki voi yhtä aikaa sekä viiltää, parantaa ja pakahduttaa?

Loistavia biisejä yksi toisensa jälkeen, uutta ja vanhaa, omaa ja lainattua, kaikki niin rakkaita. Ja Gone With The Sin, kiitos, kiitos kiitos!

Onneksi musiikki jää, vaikka bändi lopettaa.

Pala sydäntäni on särkynyt.

Oh how hard it's to let go, oh so hard to let go...
(HIM: Your Sweet Six Six Six)


Kiitos HIM!


lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulun lukuvinkit


 
Päätin tänä vuonna yhdistää hyvän joulun toivotukset ja lukuvinkit. Kaivoin kirjahyllyjen kätköistä muutaman kirjan, joiden parissa voisi viettää nautinnollisia lukuhetkiä. Olkaa hyvä!


Novellinälkään, outouksien ystävälle:

Klassikko vierailta mailta:
Yashar Kemal: Haukkani Memed

Musiikkia ja mustaa huumoria tien päältä:

Taianomainen tarina tyhjyydestä:

Suklaan ystävälle:

Pitkän matkan alku:
Stephen King: Revolverimies - Musta torni I

(Sisarus)rakkaudesta ja ystävyydestä:

Unia ja lumihiutaleita:


Oikein rauhallista ja hyvää joulua kaikille! Toivottavasti jouluna löytyy aikaa käpertyä sohvan nurkkaan herkkujen ja hyvän kirjan kanssa!


maanantai 11. joulukuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää



Stephen King: Etsivä löytää
(Bill Hodges #2)
Tammi, 2017
389 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Finders Keepers, 2015)
Luettu: 20.11.2017
Mistä: lahja


Ah, vihdoinkin King-lukuprojektini on edennyt siihen pisteeseen, että saan lukea suosikkikirjailijani tuotantoa tuoreeltaan, samana vuonna kuin suomennos on ilmestynyt. En malttanut odottaa kovin kauaa Mersumiehen jälkeen kun oli palattava Bill Hodgesin pariin.

Iäkkään John Rothsteinin makuuhuoneeseen tunkeutuu kesken unien kolme miestä. Tapahtumat etenevät ryöstöstä murhaksi ja saaliikseen kolmikko saa rahaa sekä ison kasan täyteen kirjoitettuja muistivihkoja. Nämä vihkot ovat Morris Bellamyn, yhden rosvokolmikon jäsenen pääpotti, eikä hän malttaisi odottaa päästäkseen aarteeseensa käsiksi sillä niissä pitäisi olla jatkoa Rothsteinin aikoinaan kirjoittamalle Jimmy Gold -trilogialle. Odottavan aika on pitkä ja Bellamyn tapauksessa vielä ennakoitua pitempi... Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin 13-vuotias Peter "Pete" Saubers menee läheisen puron varteen pakoon vanhempiensa riitelyä raha-asioista. Pete huomaa kallellaan olevan puun juurten välistä pilkottavan onkalon ja löytää sieltä vanhan laatikon. Peten käsissä on ratkaisu perheen ongelmaan, mutta lopulta hän koettelee onnea yhden kerran liikaa ja joutuu pahoihin vaikeuksiin.

     Pete toivoo, ettei olisi ikinä nähnyt sitä kirottua kirstua.
     Hän ajattelee: Mutta minä yritin vain auttaa. Piru vieköön, en minä muuta yrittänyt! 

Onko City Centerin murhenäytelmä vielä tuoreessa muistissa? Vaikka se olisi päässyt unohtumaan kuljettaa King uudelleen tuon hirveän joukkomurhan läpi, lukija saa kokea Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin kylvämän tuhon uudelleen, tällä kertaa erin henkilön, Pete Saubersin isän Tomin silmin. Myös tarinan konna on eri, vaikka Mersumieheenkin törmätään uudelleen. Kirjassa leikitellään ajatuksella mitä tekisit jos suosikkikirjasi loppuisi ihan väärällä tavalla? Normaali lukija suree aikansa ja päästää irti, mutta ei Morris Bellamy. Ei suinkaan. Morris Bellamy on kuin nykyaikaan päivitetty Annie Wilkes, Kingin Piina-romaanista tuttu Paul Sheldonin ykkösfani. Psykopaatti, joka on valmis mihin vain korjatakseen kirjailijan tekemän vääryyden. Bellamyllä on pitkään kehittynyt pakkomielle suosikkisarjaansa ja sen hahmoon Jimmy Goldiin ja pakkomielle johtaa järjettömiin tekoihin.

Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt, ei mikään. Ihan kuin pahansuopa kohtalo olisi iskenyt kiilan hänen ja vihkojen väliin, kuten oli iskenyt Romeon ja Julian väliin. Vertaus tuntui sekä naurettavalta että osuvalta. Olihan hän rakastaja. Hiton Rothstein oli antanut hänelle rukkaset kirjoittamalla romaanin Juoksija hidastaa, mutta se ei muuttanut asiaa miksikään.
     Hänen rakkautensa oli sammumatonta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, se alkaa 1970-luvun lopulta ja huipentuu 2010-luvulla, jolloin kolmikon Bellamy-Saubers-Hodges on aika kohdata. King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä ja siksi sekä Bellamyyn että Pete Saubersiin perheineen ehtii tutustua hyvin ennen kuin King päästää Bill Hodgesin, Hollyn ja Jeromen irti. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, mutta ehkä King rönsyilee hieman kertoessaan Hodgesin ratkaisemasta James Belsonin tapauksesta. Sen mukanaololle ei löytynyt syytä myöhemmässä vaiheessakaan. King harhautuu harvoin aiheesta syyttä suotta, joten ehkä Belsoniin palataan vielä trilogian päätösosassa...

Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla, mutta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Mersumies. Jännitys ei yltänyt samoihin sfääreihin aloitusosan kanssa, mutta kyllä tässäkin oli omat kauhun hetkensä. Juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti, pidin myös tarinan lomaan ripotellusta kirja- ja lukurakkauden ylistyksestä sekä ykkösfani-idean uudelleenkäytöstä, se ei tuntunut yhtään vanhan lämmittelyltä. Hodges tuntuu menettäneen Mersumiehen jälkeen pahimmat särmänsä, mutta kyllä hänessä on potkua edelleen. Varsinkin hänen vierailunsa Brady Hartsfieldin luona sairaalassa lupailevat hyvää ja ehkä yliluonnollisempaa jatkoa.

Ilkka Rekiaro on tehnyt suomentaessaan jälleen taitavaa, paikoitellen myös hauskaa sekä hämmennystä herättävää työtä. Suomennoksen erikoisuuksina jäi tällä kertaa mieleen seuraavat sanavalinnat: rouva käänsi päätään niin että helluvaiset lotkuivat (heiluukohan tässä joku löysä kaulanahka vai mikä lie), kilikalikeikka (tässä puhutaan siis Rothsteinin ryöstöstä) sekä vihapallo viimein poksahtaa (eli menee hermot). Mahtavaa, vähän erikoista sanailottelua!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri se romaaneissa hienoa onkin, ympyrän sulkeutuminen. Se miten kaikki saavuttaa lopussa tasapainon.

 Sekä vähän mietittävää:

Mitä tekisit, jos löytäisit aarteen?

maanantai 4. joulukuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval sekä marraskuun lukuhaasteesta



Stephanie Garber: Caraval
WSOY, 2017
359 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Caraval, 2017)
Luettu: 13.11.2017
Mistä: oma ostos


Upeisiin kansiin kääritty Stephanie Garberin Caraval suorastaan huusi minua kirjakaupassa ja ostin sen omakseni. Aavistelin, että tässä voisi olla haastaja Erin Morgensternin Yösirkukselle.

Vuosi toisensa jälkeen Scarlett Dragna on kirjoittanut mestari Legendille, pyytänyt häntä tuomaan taianomaisen Caraval-esityksensä Scarlettin kotisaarelle Trisdalle, tulemaan esiintymään Scarlettin sisaren Donatellan syntymäpäivän kunniaksi. Yhtä monta kertaa mestari Legend on vaiennut kutsun kuoliaaksi, jättänyt vastaamatta. Kunnes viimein, Scarlettin häiden kynnyksellä, Legend lähettää kutsun saapua poikkeukselliseen, vain kutsuvieraille järjestettyyn esitykseen Caravaliin.

     Mikään, mitä olet Caravalista kuullut, ei vedä vertoja todellisuudelle. Se ei ole vain  peli tai esitys. Sen lähemmäs taikuutta ei tässä maailmassa pääse. Isoäidin sanat kaikuivat Scarlettin päässä, kun hän katsoi pääsylippuja. Caraval-tarinat, joita hän oli rakastanut lapsena, eivät olleet koskaan tuntuneet niin todellisilta kuin tällä hetkellä. Voimakkaat tunteet välähtelivät aina väreinä Scarlettin mielessä, ja nyt hänen sisällään leimahti kullankeltainen kaipuu. Hetkeksi hän antautui kuvittelemaan matkaa Legendin yksityiselle saarelle, pelin pelaamista, toivomuksen voittamista. Vapautta. Valintoja Ihmeitä Taikuutta.
     Kaunis, järjetön haave. 

Vastakkain asettuu tyttöjä rautaisella otteella hallitsevan ja julman kuvernööri-isän Scarlettin ja ventovieraan kreivin välille järjestämä avioliitto sekä vuosikausien unelma nähdä Caravalin esitys. Ratkaisu tehdään lopulta Scarlettin puolesta ja hän on pian samassa veneessä Julian-nimisen merimiehen kanssa matkalla Caravaliin, mutta edessä ei olekaan iloa ja riemua tihkuva esitys vaan peli, jonka panoksena on hänen sisarensa.

Garber koukuttaa tarinaan heti alussa nuoren Scarlettin mestari Legendille kirjoittamien kirjeiden kautta. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta jo muutamien rivien pituisista kirjeistä aistii nuoren Scarlettin palon nähdä Caravalin esitys, palon, joka on peitetty sisaren toiveeksi, mutta on yhtä lailla Scarlettin oma, lapsesta asti kuultujen tarinoiden pohjalta kasvanut haave. Kun Dragnan perheen tynnyrivarastosta siirrytään öisen rannan ja meren kautta Caravalin saarelle  on sivuja käännettävä kiihtyvällä vauhdilla.

     Tyttö karaisi kurkkuaan ja kiihdytti polkemisvahtiaan. "Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin seimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä. Se, mitä näiden porttien takana tapahtuu, voi olla pelottavaa tai kiihottavaa, mutta älkää menkö lankaan. Me yritämme vakuuttaa teille, että pelimme on totta, mutta se on pelkkä esitys. Lumemaailma. Siispä, vaikka haluamme lumota teidät, älkää antako lumon viedä teitä mennessään. Toteutunut unelma voi olla kaunis, mutta se voi myös muuttua painajaiseksi, josta on mahdoton herätä."

Caraval paikkana muistuttaa Yösirkuksen Le Cirque des rêvesin lisäksi Liisa ihmemaassa -tarinan  ihmemaata. Kaikki on vähän vinksallaan, mikään ei ole sitä miltä ensinäkemältä kuvittelisi ja on vaikea tietää keneen luottaa. Ja kaiken yllä leijuu pelko sisaren menettämisestä. Miksi Legend on ottanut Dragnan sisaret silmätikuikseen ja onko kaikki sittenkin vain leikkiä, jonka voi kevein mielin unohtaa pelin päätyttyä?

Peli vei minut mukanaan, mutta olisin silti halunnut pitää tarinasta vielä enemmän, nähdä ja tuntea taian syvemmin. En ihan koko aikaa tavoittanut sitä tunnetta, jota Garber takuulla on tarinaansa hakenut, mutta nautin silti lukemisesta kovasti. Caraval tuntui Yösirkuksen varjolta, mutta varjo on vahva ja hyvä. Loppu piti sisällään paitsi hieman liikaa siirappia myös ripauksen salaisuutta, joka lupaa jatkoa, sitä onkin luvassa ja aion takuulla lukea tarinan loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tiesi, millaista on rakastaa toista vääjäämättömästi, hinnalla millä hyvänsä.

- - -


Osallistuin neljännen kerran Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa oli tavoitteena lukea marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua kirjallisuutta. Haaste sujui hyvin paria päivää lukuun ottamatta, yhtenä iltana väsymys oli viedä voiton ja luin väkisin silmät puoliummessa (ja käytännössä luin illalla lukemani seuraavana päivänä uudestaan kun en muistanut tarinasta juuri mitään) ja yhtenä päivänä en ehtinyt lukea kuin vajaat 10 sivua. Myös sellainen harvinainen tilanne tuli haasteen kohdalla vastaan, että oli pakko jättää kirja kesken, en millään päässyt aloittamani kirjan imuun vaan lukeminen oli pakkopullaa, vaihdoin sitten toiseen kirjaan ja jo alkoi lukeminen maistua! Luin haasteeseen neljä kokonaista kirjaa, yhden aloitin ja jätin kesken ja viimeisintä ehdin aloittaa vajaan 90 sivun verran:

Beth Lewis: Suden tie, 410 sivua
Stephanie Garber: Caraval, 359 sivua
Stephen King: Etsivä löytää, 389 sivua
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, 387 sivua
Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen, 33 sivua
Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla, 87 sivua
Yhteensä 1665 sivua.